KOLUMNI:

Kahvia kahdeksannen oven takaa

Haluatko kuulla täydellisestä katastrofista kesäisenä sunnuntaina?

Oli pilvipoutainen aamu, kun kutsuin 91-vuotiaan ystäväni kahville Yli-Lauroselaan. Talo on sata vuotta minua vanhempi. Kun astuimme Ilmajoella autosta, vanhan talonpoikaistalon piha lellui vedestä. Kaatosade oli alkanut. Kohtasimme pihassa juhlapukuiseen miehen, joka kertoi yksityistilaisuudesta. Muut vieraat kuuluivat olevan museossa ja sen jälkeen menossa kahvioon.

En ole kuullutkaan, että museossa voi pitää yksityistilaisuuden. Ostaisimmeko navettakahviosta jotakin höyryävää pullan kera ja törsäisimme museossa? Se ei käynyt. Ehkä tarjoilu oli laskettu tietylle määrälle. Oli nolo olo.

Myyjä ehdotti kahta kahvipaikkaa Kauppatiellä, mutta pistäydyimme kuitenkin ensin Yli-Lauroselan tuvassa. Muistelin, että lukemattomat reikäleivät vartaissa on leiponut kotiseutuneuvos Vesa Luoman puoliso Elli.

Ajoimme keskustassa kahden kahvilan editse todetaksemme, ettei ollut valoja. Googlettamisesta ei ollut apua. Tuskaa lisäsi, etten muistanut herkkupaikkojen nimiä.

Varmaan Koskenkorvan Trahteeriin vielä pääsisi? Käydäänpä lukemassa aukioloajat pitotaloon johtavan tien päästä. Kello 15:een oli auki!

Pyyhkijät ehtivät tuskin heittää vettä syrjään, kun kipitin paita valmiiksi märkänä Trahteerin museoon. Teillä on piha täynnä autoja. Onko kahvia tarjolla? huikkasin toiveikkaana. Kahvio on tänään kiinni, mutta minulla on kyllä museossa kahvia. Onko nisua kans? Ei, mutta on vihreitä kuulia.

Siispä auto nurin perin ja suuntana Kurikka! Tottapa Wanhalla asemalla on elämää. Uhmasin parin sentin vesimassaa asemasillalla ja lähdin kiipeämään ovea kohti. Ränneistä ryysäsi vettä enemmän kuin ne ehtivät vetää. Olin jo tottunut saamaan päin pläsiä, joten sangollinen ei tuntunut enää miltään.

Ajoimme hiljalleen kahden kahvilan ohi, löytyisikö vielä kahdeksas ovi joko auki tai kiinni. Ystäväni ehdotti kohteliaasti pitseriaa. En ollut käynyt siellä aikaisemmin, Paistopaikka ison hallin perällä ei oikein vastannut kodikasta kahvitupaa, mutta olkoon, ei aikanaan satanut.

Kysyin tiskillä, mitä tarkoittaa sana perhepitsa. Minulle näytettiin isoa leipälapiota ja ajattelin, olkoon. Kahvia sai, mutta ei teetä.

Pöytäämme kannettiin pahvinpalalla iso pitsa. En kehdannut katsoa viehättävän ystäväni päälle, vaan kysyin, eikö talossa ollut lautasia. Aterimet olin hoksannut ottaa jo tullessa. Ystäväni on nuorekas kuin keväinen perhonen. Hän ei ollut moksiskaan, mutta en ole uskaltanut kysyä, lähtisikö hän uudelleen, jos tilaisin aurinkoa taivaan täydeltä ja varmistaisin kahvilan aukiolon kolme kertaa.

Raija Peltomaa

Eläkkeellä oleva toimittaja